Huokaus. Syvä huokaus. Huokaus. Huokaus. Huokaus. Huokauksia huokausten perään. En saa unta. Silmäni eivät pysy kiinni. Kroppani on jännittyneessä tilassa. En osaa rentoutua. Ajatukset vilisevät päässäni, rönsyilevät. Ajattelen monia asioita yhtä aikaa. En tiedä miten se on mahdollista.
Minä olen väsynyt, hyvin hyvin väsynyt. Tahtoisin käydä maate, mutta en voi. En pysty. Huokaus! Jälleen kerran. "Mitä huono huokaa?" Kysyisi äiti, enkä osaisi vastata. Ehkä jokainen huokaus kertoo minusta jotain. Ehkä ne yrittävät kertoa minulle jotain itsestäni. Olen turhaut ja kyllästynyt. Hyvin, hyvin uupunut. Kyllästynyt mihin? Mihin olen turhautunut ja kyllästynyt? Enkä osaa taaskaan vastata. Ehkä se on tämä tietämättömyys, kuin olisin kadottanut itseni. Vai olenko koskaan edes löytänyt sitä?
Vaikea sanoa. Minä olen minä. Mutta en enää tiedä, kuka on minä? Aivan kuin olisin vain joku persoonaton keho, joka odottaa, että löydän uuden elämän. Juuri nyt aikani tuntuu pysähtyneen. Ehkä se on tarkoitus. On aika. On aika nostaa kissa pöydälle. Paljastaa salaisuudet. Tulla esiin.On aika käsitellä traumat. Avata haavat. Kun paha veri on vuotanut pois, paikkaan haavat paljon paljon paremmin. Täytän kolot uudella elämällä. täydellä sielulla.Virtaavalla elämän verellä.
Olen rikki. Olen aina ollut. Oli aika, jolloin puuttui enää yksi pala. En voinut olla etsimättä sitä palaa. Etsinnät etenivät toisinaan hienosti, mutta lopulta astuin harhaan. Puuttuvaa palaa ei löytynyt ja minä sokaistuin löytämisen toivosta. Jo löytyneet palaset vietiin minulta. Ne murskattiin yhä pinemmiksi palasiksi, sirpaleiksi. Niiden löytämiseen menee tuhat vuotta. Ne on heitelty ympäriinsä ja minun silmäni on peitetty. En voi kuin arvailla, mistä voisin löytää sirpaleita.
Mutta ei minulta kaikkea ole viety. Olen vielä olemassa. Sieluni ydin on talella. Ja sen ympärillä on ohuita höyheniä.
