lauantai 20. syyskuuta 2014

Vaiennut varttuja

Enkelikiharat laskeutuvat hänen harteilleen.
Hänen silmänsä ovat siniset kuin meri.
Akustiset kitarat kertovat hänen vaienneen.
Hänen kyntensä ovat punaiset kuin veri.

Kyyneleet valuvat hänen poskilleen.
Hänen poskensa hehkuvat tervettä punaa.
Vaienneet ovat kitarat kertomuksineen.
Hänen laukkunsa odottaa mennyttä junaa.

Sade on tehnyt lätäköitä.
Kastemadot nousevat koloistaan.
Koira härnää ötököitä.
Se ei välitä maineestaan.

Hän on seisonut siinä jo tovin,
vaaleassa popliinitakissaan.
Häntä paleltaakin kovin,
likomärissä sukissaan.

Mökkiläiset pysähtyvät hetkeksi katsomaan,
jatkavat sitten matkaansa.
Mitä mahtaa ihminen odottaa?
Arvaavat veikkaukset parhaansa.

Kauppias tuo hänelle huovan.
Ojentaa kenttäpulloa,
toivoisi tytön juovan.
Alkaa pian polvillaan ulvoa.

Viimeinen juna lähti ysikuus,
vei mukanaan rakkauden.
Kiilteinen puna huulillaan perään sen huus.
Murtui katkeraan itkuun alla katseiden.

Kauppias kävelee kotiin vaikeroiden.
Lämmittää saunan,
tytärtään kotiin odottaen.
Odottaa kauan.

Tyttö on pakannut laukkuunsa sandaalit,
kukkamekon,
kasvomaalit,
taskuvalon.

Kun auringon viimeiset säteet katoavat yöhön,
nousee hän hitaasti mäkeä
katsellen tähtivyöhön.
Askeliltaan keveä.

Kotona sauna on valmis.
He istuvat hiljaa lauteilla.
Kiuas oli kallis.
Varaa oli kauppiaan vaimolla.

Joka aamu hän palaa asemalle.
Koko päivän odottaa mennyttä junaa.
Ilta tuntuu toivottomalle.
Poskissaan jäljellä tervettä punaa.