Huokaus. Syvä huokaus. Huokaus. Huokaus. Huokaus. Huokauksia huokausten perään. En saa unta. Silmäni eivät pysy kiinni. Kroppani on jännittyneessä tilassa. En osaa rentoutua. Ajatukset vilisevät päässäni, rönsyilevät. Ajattelen monia asioita yhtä aikaa. En tiedä miten se on mahdollista.
Minä olen väsynyt, hyvin hyvin väsynyt. Tahtoisin käydä maate, mutta en voi. En pysty. Huokaus! Jälleen kerran. "Mitä huono huokaa?" Kysyisi äiti, enkä osaisi vastata. Ehkä jokainen huokaus kertoo minusta jotain. Ehkä ne yrittävät kertoa minulle jotain itsestäni. Olen turhaut ja kyllästynyt. Hyvin, hyvin uupunut. Kyllästynyt mihin? Mihin olen turhautunut ja kyllästynyt? Enkä osaa taaskaan vastata. Ehkä se on tämä tietämättömyys, kuin olisin kadottanut itseni. Vai olenko koskaan edes löytänyt sitä?
Vaikea sanoa. Minä olen minä. Mutta en enää tiedä, kuka on minä? Aivan kuin olisin vain joku persoonaton keho, joka odottaa, että löydän uuden elämän. Juuri nyt aikani tuntuu pysähtyneen. Ehkä se on tarkoitus. On aika. On aika nostaa kissa pöydälle. Paljastaa salaisuudet. Tulla esiin.On aika käsitellä traumat. Avata haavat. Kun paha veri on vuotanut pois, paikkaan haavat paljon paljon paremmin. Täytän kolot uudella elämällä. täydellä sielulla.Virtaavalla elämän verellä.
Olen rikki. Olen aina ollut. Oli aika, jolloin puuttui enää yksi pala. En voinut olla etsimättä sitä palaa. Etsinnät etenivät toisinaan hienosti, mutta lopulta astuin harhaan. Puuttuvaa palaa ei löytynyt ja minä sokaistuin löytämisen toivosta. Jo löytyneet palaset vietiin minulta. Ne murskattiin yhä pinemmiksi palasiksi, sirpaleiksi. Niiden löytämiseen menee tuhat vuotta. Ne on heitelty ympäriinsä ja minun silmäni on peitetty. En voi kuin arvailla, mistä voisin löytää sirpaleita.
Mutta ei minulta kaikkea ole viety. Olen vielä olemassa. Sieluni ydin on talella. Ja sen ympärillä on ohuita höyheniä.
lauantai 23. marraskuuta 2013
Pakomatka
Olen paossa.
Olen paossa ahdistusta.
Olen paossa yhteiskuntaa, jossa elän.
Olen paossa elämää, jota elän.
Olen paossa maailmaa, joka on paha.
Olen paossa arkea, jota elän.
Olen paossa koulua,
paossa stressiä,
paossa kirjoja.
Olen paossa ikävyyksiä,
paossa tuskaa,
masennusta.
Olen paossa omaa mieltäni.
Paossa traumojani,
paossa menneisyttäni,
paossa ajatuksiani,
paossa omaa itseäni.
Olen myös matkalla.
Tutkimusmatkalla,
löytöretkellä.
Raamattu sanoo: "Etsijä löytää".
Minä etsin pakopaikkaa.
Etsin turvaa.
Etsin rauhaa.
Etsin puuttuvia palasia, jotka tekisivät minut ehjäksi.
Etsin onnea,
elämäniloa,
toivoa,
tulevaisuutta,
uskoa.
Etsin ratkaisua.
Etsin selviytymistä.
Etsin iloa ja nautintoa,
tyydytystä.
Etsin rakkautta.
Etsin rakennusmateriaaleja, joista rakentaa pylväät.
Pylväät, jotka kestävät uusia vastoinkäymisiä.
Pylväät, jotka eivät romahda.
Pylväät, joihin voin nojata,
tukeutua.
Pylväät, joiden varaan voin rakentaa elämäni ja minäni.
Etsin uutta elämää.
Etsin uusia silmiä, jotka näkevät maailman kauniina.
Etsin itseäni.
Etsin harmoniaa.
Valoa.
Toista todellisuutta.
Etsin sitä sielua, joka tuntee olonsa hyväksi ja kotoisaksi.
Etsin tasapainoa.
Etsin kokonaisuuksia.
Etsin yhteisöä, johon kuulun.
Etsin yhteisöä, jossa yksittäisen ihmisen tuska on normi,
täysin tavallinen asia,
oikeutettua.
Se on yhdistävä tekijä.
Se ei poikkea.
Eikä sitä tarvitse hävetä,
sillä se on jokaisella.
Siitä ei välttämättä puhuta,
mutta kaikki tietävät sen olevan.
Ihmisten välillä on yhteys.
Kaikilla on omat taakkansa kannettavanaan,
eikä siinä ole mitään kummallista.
Se on elämää luonnollisimmillaan.
Olen paossa ahdistusta.
Olen paossa yhteiskuntaa, jossa elän.
Olen paossa elämää, jota elän.
Olen paossa maailmaa, joka on paha.
Olen paossa arkea, jota elän.
Olen paossa koulua,
paossa stressiä,
paossa kirjoja.
Olen paossa ikävyyksiä,
paossa tuskaa,
masennusta.
Olen paossa omaa mieltäni.
Paossa traumojani,
paossa menneisyttäni,
paossa ajatuksiani,
paossa omaa itseäni.
Olen myös matkalla.
Tutkimusmatkalla,
löytöretkellä.
Raamattu sanoo: "Etsijä löytää".
Minä etsin pakopaikkaa.
Etsin turvaa.
Etsin rauhaa.
Etsin puuttuvia palasia, jotka tekisivät minut ehjäksi.
Etsin onnea,
elämäniloa,
toivoa,
tulevaisuutta,
uskoa.
Etsin ratkaisua.
Etsin selviytymistä.
Etsin iloa ja nautintoa,
tyydytystä.
Etsin rakkautta.
Etsin rakennusmateriaaleja, joista rakentaa pylväät.
Pylväät, jotka kestävät uusia vastoinkäymisiä.
Pylväät, jotka eivät romahda.
Pylväät, joihin voin nojata,
tukeutua.
Pylväät, joiden varaan voin rakentaa elämäni ja minäni.
Etsin uutta elämää.
Etsin uusia silmiä, jotka näkevät maailman kauniina.
Etsin itseäni.
Etsin harmoniaa.
Valoa.
Toista todellisuutta.
Etsin sitä sielua, joka tuntee olonsa hyväksi ja kotoisaksi.
Etsin tasapainoa.
Etsin kokonaisuuksia.
Etsin yhteisöä, johon kuulun.
Etsin yhteisöä, jossa yksittäisen ihmisen tuska on normi,
täysin tavallinen asia,
oikeutettua.
Se on yhdistävä tekijä.
Se ei poikkea.
Eikä sitä tarvitse hävetä,
sillä se on jokaisella.
Siitä ei välttämättä puhuta,
mutta kaikki tietävät sen olevan.
Ihmisten välillä on yhteys.
Kaikilla on omat taakkansa kannettavanaan,
eikä siinä ole mitään kummallista.
Se on elämää luonnollisimmillaan.
Elämän pohdintaa
Tunnetut ikuiset kysymykset kuten "Kumpi oli ensin, kana vain muna" ja "syönkö elääkseni vai elänkö syödäkseni" ovat hyviä kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Kana vai muna kysymykseen on varmaan kaksi vastausta: kana tai muna. Ellei jumala sitten luonut molempia yhtä aikaa. Tämä nyt kuitenkin on mielipidekysymys, sillä eihän oikeaa vastausta voi kukaan tietää, kun ei ole ollut itse näkemässä. Eikä aikojen alussa ollut keksitty vielä edes kirjoitustaitoa.
.
Syömiskysymyksen luulisi olevan monille astetta helpompi. Minulle se on vielä mysteeri.
Olen usein miettinyt, miten kastemato voi olla olemassa ilman aivoja. Se on jo mainituista kysymyksistä ehdottomasti haastellisin. Eikö sillä madolla ole tylsää, kun se ei voi ajatella mitään? Minä ainakin tylsistyisin kuoliaaksi, jos ei olisi mitään ajateltavaa. Onhan kastemadoilla onneksi sentään alkeellisia aivoja muistuttavat hermosolut. Mutta silti! Vielä hullumpaa on minusta se, että kastemadoilla ei kuulema ole sydäntäkään. En kerrassaan voi ymmärtää miten se sitten ylipäätään voi olla elävien kirjoissa. Ja missähän sen raukan sielu oikein on? Vai onko sillä sitä? Pakko kai silläkin on joku henkinen minuus olla olemassa. Eikai se muuten voisi olla olemassa. Mitä järkeä siinä edes olisi?
Valaan ja delfiinin sielusta sen sijaan ei ole epäilystäkään. Tai minä ainakin uskon, ettei ilman sielua voi olla tunteitakaan. Jokin aika sitten katsoin televisiosta dokumentin, joka käsitteli maailman viisaimpia eläimiä. Delfiinistä ja valaasta mainittiin, että ne ovat ihmisten lisäksi ainoita eläimiä, jotka kykenevät tuntemaan ihmiselle ominaisia tunteita, kuten empatiaa.
Kaikesta päätellen, ihmisellä on oltava todella suuri sielu, sillä ihmisen älykkyys kuulema ohittaa viisaimman eläimen saavuttaessaan yhden vuoden iän. Näin ainakin olen kuullut. Ja onhan yksi vuotias niin älykäs jo, että on sen oltava viisaampi kuin valaan. Uskoisin ainakin. Enhän toki ole tavannut valasta kovin läheltä, niin että olisin ihan varma. Yksivuotiaita ihmislapsia kylläkin olen tavannut ja jututtanut.
Millaistahan olisi sitten olla valas? Olisi mielenkiintoista tietää. Jotenkin valaat erityisesti kiehtovat minua. Koen suoranaisia liikuttumisia, kun valaita näytetään televisiossa, tai kun luen niistä netistä.
Tässä mielen kiintoinen artikkeli: http://www.tiede.fi/artikkeli/1531/valaille_omat_oikeudet
Ehkä yksi suurimmista haaveistani olisi silittää valasta meressä. Katsomassani dokumentissa kuvataan tilanne, jossa valas nousee pintaan tervehtimään veneilijöitä ja veneilijät koskettavat valasta. Niin romanttista!
Muistan kuulleeni pienenä raamatun kertomuksen: Joona valaan vatsassa. Sen kertomuksen varjolla pelkäsin valaita pitkään niiden suuren koon vuoksi. Nyt kun tiedän valaista paljon enemmän ja olen oikein miettinyt asiaa, minä en enää voisi kuvitellakaan pelkääväni niitä. Minähän ihan rakastan niitä. Kaipaan niiden luo.
Nyt kun aloin miettiä pitkästä aikaa tuota Joona kertomusta, niin tajusin, että Joonahan nimen omaan pelastui valaan ansiosta. Muistikuvieni mukaan se meni niin, että valas lopulta "sylkäisi" Joonan pois vatsastaan kuivalle maalle. Valaallahan on se reikä selässä, mistä se suihkuttelee ulos vatsaansa menneitä vesiä. Niin se reikä on siis sierain. Ja jollain lajilla on niitä kaksikin. Olen aina ajatellut että Joona sinkosi kuivalle maalle sitten sieltä sieraimesta sen vesisuihkun mukana.
Tässä Joona-kertomus: http://www.srk-opisto.fi/upi/pelit/joona/joonar.htm
Tuon sivun mukaan ramatussa ei kyllä puhuta valaasta vaan suuresta kalasta, mutta haluan nyt kuitenkin ajatella että kyseessä on rakastamani valas. Valashan ei ole kala, vaan nisäkäs. Luin tältä sivulta: http://sley.fi/luennot/Raamattu/Vt/Joona/Johdanto01.htm ,että tarina ei mitenkään voisi olla tosi ,koska valaan nielu on kuulema niin pieni, että ihminen ei siitä mahtuisi. Tätähän voisi aina puolustella sillä, että tämä valasyksilö on ollut joku mutaatio tai että Joona vain on ollut erittäin pieni. Itse kuitenkaan en viitsi käyttää yhtään tämän enempää aikaa sen pohdiskeluun, voisiko tämä olla totta vai ei sillä minulle on aina tärkeintä miettiä niin raamatun kertomusten kuin muidenkin tarinoiden symbolista ja vertauksellista tarkoitusta ja opetusta.
Mietin että tuon Joona-kertomuksen opetus voisi olla se ettei Jumalaa voi paeta. Kertomuksen alussa nimittäin kerrotaan, että Joona oli lähtenyt Jumalaa karkuun, ja siksi Joonaa kohtasi onnettomuus. Symbolisesti se merkitsee minulle, ettei omia ongelmiaan, puutteitaan ja virheitään, eikä myöskään menneisyyttään voi paeta. On vain elettävä niiden kanssa ja pyrittävä mahdollisuuksien mukaan kehittämään itseä ja paikata virheensä.
Löydän kertomuksesta monta muutakin opetusta. Kun Joona rukoili valaan vatsassa ja aneli armoa, ja edelleen uskoi pelastumiseensa ja luotti Jumalaan, hän pelastui: " 10Mutta minä saan uhrata ja laulaa kiitosta sinulle. Minkä olen luvannut, sen minä täytän. Vain Herra voi pelastaa.
11 Sitten Herra käski kalan oksentaa Joonan kuivalle maalle."
Tämä voisi symboloida sisukkuutta: Ei saa luovuttaa. Kiitollisuutta: muistaa palkita lähimmäisiään. Uhrautumista: joustavuus ja kompromissit, toisten auttaminen, epäitsekkyys. Lupauksien pitämistä: ei kannata LUVATA mitään mitä ei pysty täyttämään, aina voi sanoa, että haluaisin ja teen kaikkeni, jos ei ole varma voiko luvata. Lupauksien pitämisen voisi rinnastaa myös uskollisuuteen, määrätietoisuuteen ja päättävyyteen. Itselleen tekemiä lupauksiakaan ei ole hyvä pettää. Omien virheiden ja paheiden myöntäminen ja vastuun kantaminen teoistaan: "12
Joona vastasi: "Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni."
Merimiehet eivät olisi halunneet heittää Joonaa mereen, vaan kokeilivat kaikkea, kunnes eivät keksineet enää muuta. Ehkä tämä symboloi jotakin kuolemasta. Vaikka se vaikuttaakin niin pahalta asialta, niin kai silläkin on kuitenkin jokin tarkoitus oltava. Ehkä se tietyllä tapaa kasvattaa muita ihmisiä ja muistuttaa ihmisille että he kaikki ovat kuolevaisia. Siksi pitäsi elää tätä hetkeä, eikä huolehtia tulevia tai märehtiä menneitä. Elämää ei voi loppupeleissä sunnitella, eikä menneisyyttäkään voi muuttaa. Usein sille ei myöskään aikanaankaan ole mahtanut mitään. Kohtalostahan tässä elämisessä on kyse. Joku ajattelee mielummin, että sattumasta. Minä nyt kuitenkaan harvemmin uskon sattumiin.
Uskotko sinä sattumaan vai kohtaloon? Kumpi oli sinusta ensin, kana vai muna? Saa kommentoida!
.
Syömiskysymyksen luulisi olevan monille astetta helpompi. Minulle se on vielä mysteeri.
Olen usein miettinyt, miten kastemato voi olla olemassa ilman aivoja. Se on jo mainituista kysymyksistä ehdottomasti haastellisin. Eikö sillä madolla ole tylsää, kun se ei voi ajatella mitään? Minä ainakin tylsistyisin kuoliaaksi, jos ei olisi mitään ajateltavaa. Onhan kastemadoilla onneksi sentään alkeellisia aivoja muistuttavat hermosolut. Mutta silti! Vielä hullumpaa on minusta se, että kastemadoilla ei kuulema ole sydäntäkään. En kerrassaan voi ymmärtää miten se sitten ylipäätään voi olla elävien kirjoissa. Ja missähän sen raukan sielu oikein on? Vai onko sillä sitä? Pakko kai silläkin on joku henkinen minuus olla olemassa. Eikai se muuten voisi olla olemassa. Mitä järkeä siinä edes olisi?
Valaan ja delfiinin sielusta sen sijaan ei ole epäilystäkään. Tai minä ainakin uskon, ettei ilman sielua voi olla tunteitakaan. Jokin aika sitten katsoin televisiosta dokumentin, joka käsitteli maailman viisaimpia eläimiä. Delfiinistä ja valaasta mainittiin, että ne ovat ihmisten lisäksi ainoita eläimiä, jotka kykenevät tuntemaan ihmiselle ominaisia tunteita, kuten empatiaa.
Kaikesta päätellen, ihmisellä on oltava todella suuri sielu, sillä ihmisen älykkyys kuulema ohittaa viisaimman eläimen saavuttaessaan yhden vuoden iän. Näin ainakin olen kuullut. Ja onhan yksi vuotias niin älykäs jo, että on sen oltava viisaampi kuin valaan. Uskoisin ainakin. Enhän toki ole tavannut valasta kovin läheltä, niin että olisin ihan varma. Yksivuotiaita ihmislapsia kylläkin olen tavannut ja jututtanut.
Millaistahan olisi sitten olla valas? Olisi mielenkiintoista tietää. Jotenkin valaat erityisesti kiehtovat minua. Koen suoranaisia liikuttumisia, kun valaita näytetään televisiossa, tai kun luen niistä netistä.
Tässä mielen kiintoinen artikkeli: http://www.tiede.fi/artikkeli/1531/valaille_omat_oikeudet
Ehkä yksi suurimmista haaveistani olisi silittää valasta meressä. Katsomassani dokumentissa kuvataan tilanne, jossa valas nousee pintaan tervehtimään veneilijöitä ja veneilijät koskettavat valasta. Niin romanttista!
Muistan kuulleeni pienenä raamatun kertomuksen: Joona valaan vatsassa. Sen kertomuksen varjolla pelkäsin valaita pitkään niiden suuren koon vuoksi. Nyt kun tiedän valaista paljon enemmän ja olen oikein miettinyt asiaa, minä en enää voisi kuvitellakaan pelkääväni niitä. Minähän ihan rakastan niitä. Kaipaan niiden luo.
Nyt kun aloin miettiä pitkästä aikaa tuota Joona kertomusta, niin tajusin, että Joonahan nimen omaan pelastui valaan ansiosta. Muistikuvieni mukaan se meni niin, että valas lopulta "sylkäisi" Joonan pois vatsastaan kuivalle maalle. Valaallahan on se reikä selässä, mistä se suihkuttelee ulos vatsaansa menneitä vesiä. Niin se reikä on siis sierain. Ja jollain lajilla on niitä kaksikin. Olen aina ajatellut että Joona sinkosi kuivalle maalle sitten sieltä sieraimesta sen vesisuihkun mukana.
Tässä Joona-kertomus: http://www.srk-opisto.fi/upi/pelit/joona/joonar.htm
Tuon sivun mukaan ramatussa ei kyllä puhuta valaasta vaan suuresta kalasta, mutta haluan nyt kuitenkin ajatella että kyseessä on rakastamani valas. Valashan ei ole kala, vaan nisäkäs. Luin tältä sivulta: http://sley.fi/luennot/Raamattu/Vt/Joona/Johdanto01.htm ,että tarina ei mitenkään voisi olla tosi ,koska valaan nielu on kuulema niin pieni, että ihminen ei siitä mahtuisi. Tätähän voisi aina puolustella sillä, että tämä valasyksilö on ollut joku mutaatio tai että Joona vain on ollut erittäin pieni. Itse kuitenkaan en viitsi käyttää yhtään tämän enempää aikaa sen pohdiskeluun, voisiko tämä olla totta vai ei sillä minulle on aina tärkeintä miettiä niin raamatun kertomusten kuin muidenkin tarinoiden symbolista ja vertauksellista tarkoitusta ja opetusta.
Mietin että tuon Joona-kertomuksen opetus voisi olla se ettei Jumalaa voi paeta. Kertomuksen alussa nimittäin kerrotaan, että Joona oli lähtenyt Jumalaa karkuun, ja siksi Joonaa kohtasi onnettomuus. Symbolisesti se merkitsee minulle, ettei omia ongelmiaan, puutteitaan ja virheitään, eikä myöskään menneisyyttään voi paeta. On vain elettävä niiden kanssa ja pyrittävä mahdollisuuksien mukaan kehittämään itseä ja paikata virheensä.
Löydän kertomuksesta monta muutakin opetusta. Kun Joona rukoili valaan vatsassa ja aneli armoa, ja edelleen uskoi pelastumiseensa ja luotti Jumalaan, hän pelastui: " 10Mutta minä saan uhrata ja laulaa kiitosta sinulle. Minkä olen luvannut, sen minä täytän. Vain Herra voi pelastaa.
11 Sitten Herra käski kalan oksentaa Joonan kuivalle maalle."
Tämä voisi symboloida sisukkuutta: Ei saa luovuttaa. Kiitollisuutta: muistaa palkita lähimmäisiään. Uhrautumista: joustavuus ja kompromissit, toisten auttaminen, epäitsekkyys. Lupauksien pitämistä: ei kannata LUVATA mitään mitä ei pysty täyttämään, aina voi sanoa, että haluaisin ja teen kaikkeni, jos ei ole varma voiko luvata. Lupauksien pitämisen voisi rinnastaa myös uskollisuuteen, määrätietoisuuteen ja päättävyyteen. Itselleen tekemiä lupauksiakaan ei ole hyvä pettää. Omien virheiden ja paheiden myöntäminen ja vastuun kantaminen teoistaan: "12
Joona vastasi: "Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni."
Merimiehet eivät olisi halunneet heittää Joonaa mereen, vaan kokeilivat kaikkea, kunnes eivät keksineet enää muuta. Ehkä tämä symboloi jotakin kuolemasta. Vaikka se vaikuttaakin niin pahalta asialta, niin kai silläkin on kuitenkin jokin tarkoitus oltava. Ehkä se tietyllä tapaa kasvattaa muita ihmisiä ja muistuttaa ihmisille että he kaikki ovat kuolevaisia. Siksi pitäsi elää tätä hetkeä, eikä huolehtia tulevia tai märehtiä menneitä. Elämää ei voi loppupeleissä sunnitella, eikä menneisyyttäkään voi muuttaa. Usein sille ei myöskään aikanaankaan ole mahtanut mitään. Kohtalostahan tässä elämisessä on kyse. Joku ajattelee mielummin, että sattumasta. Minä nyt kuitenkaan harvemmin uskon sattumiin.
Uskotko sinä sattumaan vai kohtaloon? Kumpi oli sinusta ensin, kana vai muna? Saa kommentoida!
Runo sateesta
Pienet pisarat ropisevat ikkunaan.
Kuuntelen hiljaa ropinaa.
Kellon raksutus,
teeveen mumina.
Toisen haukotus,
auton humina.
Tahdon äänet vaimentaa,
valot kaikki sammuttaa,
kuunnella sateen ropinaa.
Valon sammutan.
Kuulen sateen ropinan.
Poistan kellosta pariston.
Aika lakkaa.
Hiljaisuus helpottaa
ropina rauhoittaa.
Hiljaisuus.
Ropina.
Olemme kahden,
minä ja ropina.
Pisarat kertovat.
Hetken kestää hiljaisuus,
kunnes keittiön kolina.
Häipyy ropinan rauhaisuus,
jään yksin keskelle melua.
Aika jatkaa eloaan.
Kellon raksutus,
teeveen mumina.
Toisen haukotus,
auton humina.
Kuuntelen hiljaa ropinaa.
Kellon raksutus,
teeveen mumina.
Toisen haukotus,
auton humina.
Tahdon äänet vaimentaa,
valot kaikki sammuttaa,
kuunnella sateen ropinaa.
Valon sammutan.
Kuulen sateen ropinan.
Poistan kellosta pariston.
Aika lakkaa.
Hiljaisuus helpottaa
ropina rauhoittaa.
Hiljaisuus.
Ropina.
Olemme kahden,
minä ja ropina.
Pisarat kertovat.
Hetken kestää hiljaisuus,
kunnes keittiön kolina.
Häipyy ropinan rauhaisuus,
jään yksin keskelle melua.
Aika jatkaa eloaan.
Kellon raksutus,
teeveen mumina.
Toisen haukotus,
auton humina.
Ajatuksen virtaa sateesta
Pienet hennot vesipisarat ropisevat ikkunaan.
Kuuntelen niitä aivan hiljaa.
Kello raksuttaa.
Teeveestä kuuluu jotakin muminaa.
Äitiä haukotuttaa.
Haluaisin kaikki nuo äänet sammuttaa,
valot myös.
Haluaisin olla vesipisaroiden kanssa kahden,
kuunnella mitä niillä on kerrottavanaan.
Sammuttaisin kyllä valot,
mutta sitten en nää kirjoittaa.
Vaihdan valon pienempään.
Sekin jo rauhoittaa.
Poistan kellosta pariston.
Voi miten se helpottaakaan.
Aika pysähtyy.
Sade juuri loppuu.
Vain muutamia pisaroita tippuu ikkunaan.
Se ääni kuulostaa taivaalliselta.
Liikutun.
Itkettää.
Nyt ei kuitenkaan ole rauhaa itkeä.
Ei ole tarpeeksi rauhallista.
Keittiöstä kuuluu kolinaa.
ajatukseni harhailevat talon äänissä.
En voi keskittyä olooni.
En vieläkään saa selville mikä se on,
mutta se aika tulee vielä.
Kuuntelen niitä aivan hiljaa.
Kello raksuttaa.
Teeveestä kuuluu jotakin muminaa.
Äitiä haukotuttaa.
Haluaisin kaikki nuo äänet sammuttaa,
valot myös.
Haluaisin olla vesipisaroiden kanssa kahden,
kuunnella mitä niillä on kerrottavanaan.
Sammuttaisin kyllä valot,
mutta sitten en nää kirjoittaa.
Vaihdan valon pienempään.
Sekin jo rauhoittaa.
Poistan kellosta pariston.
Voi miten se helpottaakaan.
Aika pysähtyy.
Sade juuri loppuu.
Vain muutamia pisaroita tippuu ikkunaan.
Se ääni kuulostaa taivaalliselta.
Liikutun.
Itkettää.
Nyt ei kuitenkaan ole rauhaa itkeä.
Ei ole tarpeeksi rauhallista.
Keittiöstä kuuluu kolinaa.
ajatukseni harhailevat talon äänissä.
En voi keskittyä olooni.
En vieläkään saa selville mikä se on,
mutta se aika tulee vielä.