Kosketa minua siivelläsi

Kuka ystäväin olisi,
omaksein ottaisi,
rakastaisi, silittäisi,
edes vähän välittäisi?

Mistä ne ystävät kultaiset,
rakkaat, kauniit, romanttiset,
oikein hankitaan?
Sen kun jostain selville saisin,
sitä tietoa kyllä rakastaisin.

Välillä olen yksinäinen,
välillä osaani tyytyväinen.

Niin tylsiksi päiväni pitkät on käyneet,
niin levottomiksi, haaveileviksi, harmaiksi tulleet.
En mistään mä otetta kunnolla saa,
en kenestäkään ystävää lohduttavaa.
Kyllä se oisi niin ihanaa,
jos vaan ois joku jota rapsuttaa.

Vois pussailla ja paijailla,
kädestä pitää halailla,
peitonkin alla jotain tapahtua.

En mitään muuta vaatis mä hältä,
tai liioin tältä elämältä
kuin vain hellää kosketusta,
intohimoista katsahdusta.

Silloin pyytäisi enää mitään en,
olisin täysin tyytyväinen.



Tämän olen kirjoittanut noin vuosi sitten, mutta voin kyllä edelleen allekirjoittaa. Runosuoneni on sykkinyt aktiivisesti 12 vuotiaasta lähtien, mutta ennen vuotta 2012 en ole rohjennut näyttää niitä KENELLEKÄÄN, nyt olen selvästikin rohkaistunut, sillä runoni ovat koko Suomen luettavissa :)

Löytöjä

Löysin noin puolentoista vuoden takaisia pikkuruonoja koulukaappini uumenista. Tässä muutamia:

Yksinäinen lapsi

Kadulla kulki yksin lapsi,
vierelle tuli harmaahapsi.
Ukko katsahti taivahalle,
lapsonen putosi maan alle.
Siellä hän edelleen asustaa,
ukko yksin tallustaa.

Isä ja tyttö

Tyttö suksineen hangessa tarpoo,
isä edellä kovaa harppoo.
Pian tyttö jäihin uppoaa,
isä ei taakseen katsokaan.

Taikaa metsässä

Poika metsässä samoilee,
sieniä koriinsa hamuilee.
Yksi sieni naurahtaa,
kohta koko korpi kikattaa.

Runo

Kirvelee, polttaa, kutittaa.
En saa happea, ahdistaa.
Rintakehässä roihuaa tuli kuin palo.
Vihloo, on kropassani kouristava olo.
Se kihelmöivän lämmin tunne kuin kylmä väre, mutta polttavan kuuma,
saa kasvoni irveen, tuo onnen huuma.

Tuntuu se pahalta ja satuttaa,
sydämen läpi kulkiessaan.
Ala vasemmalta se lähtee liikkumaan,
hermoratoja pitkin vaeltaa ylä oikeaan.
Se minut kuin jousen nuoli läpäisee,
mennessään sydäntä kouraisee.
Jättää jälkeensä sähkövarauksen,
silloin joko itken tai hymyilen,
liian suuren onnentunteen aiheuttamasta tuskasta,
kuin olisi saanut ihoonsa piikit ruusupuskasta.

Se onni on niin suuri, ettei se mahdu sydämeen mun
vaan ratkeilee sen pinta aina kun rakastun.
Koskee kun se repeää
tekee rakkaus kipeää.
Silti tahtoo sen tunteen aina uudelleen viiltävän,
tiedän sydämeni sen kestävän.

Onko sairasta tää
kun antaa itseään viiltää.
Vai onko se niin,
ilman tuskaa ei olisi mitään hyvääkään?

Täytyy uskaltaa, täytyy rohjeta.
Omaa elämää osata ohjata,
sydäntäkin kuunnella.

Sanonta: "Rakastavaiset ovat hupsuja",
taitaa pitää paikkansa.
Eivät ne tahdo järkeään kuunnella,
ainoastaan haihatella.

Mut jos ei oisi rakkautta,
olis vaan totta ja faktoja.
Olis myös kaikki tylsää aivan,
jos upottaisi rakkauden laivan.

Se niin suuri onni on, kun tietää: joku välittää.
Vaan eipä onni usein kauan kestä, se pettää.
Ja kun niin suuret määrät oot onneasi kerännyt,
ja pian se murheeksi muuttuu, olet jälleen erehtynyt.
Ei olekaan onni enää onnea, rakkaus voimaa
vaan päinvastoin, sydän surusta halkeaa, taas kerran sinua satuttaa.

On kuitenkin parempi rakastaa ja pettyä,
rakastaa ja pettyä,
aina uudelleen rakastaa ja pettyä,
kuin olla koskaan rakastamatta ja pettymättä,
silloin ei olisi elämää,
ei iloa, ei häpeää,
josta jotakin oppia,
nähdä uusia tuulia.