Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirja oli mielestäni hauskaa luettavaa. Aihe
tosin pyöri paljon ruoan ympärillä, mikä oli toisinaan ehkä hieman
yksitoikkoista tai ainakin yksinkertaista, mutta ei se mitään. Hauskaksi
kirjaksihan se oli tarkoitettukin, ja hauskuutta oli tuotu kirjaan nimen omaan kertojan, tämän ”mielensäpahoittajan”
yksinkertaisuudella.
Kirjan päähenkilö kertoo kirjassa elämästään, lähinnä
ruoasta ja ruoanlaiton opettelusta. Hänen vaimonsa on jossakin laitoksessa ja
hänen täytyy nyt itse opetella tekemään lihapullat, perunamuusit ja
ruskeatkastikkeet. Se käy vaimon keittokirjan avulla suhteellisen helposti.
Jokainen luku alkaa sanoin ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin…”,
paitsi, on yksi poikkeus. Viimeinen luku alkaa sanoin ”Kyllä minä niin mieleni
ilahdutin…” tai jotakin sinne päin. Mielensä kertoja pahoittaa useimmiten jostakin nykyaikaisista ”hömpötyksistä”,
kuten maissihiutaleista, nuudeleista, ja kurkumasta. Hänen mielestään ainut oikea ruoka, joka pitää niin sanotusti
miehen tiellä on peruna!
Minussa henkilökohtaisesti kirja ja sen päähenkilö
herättivät hieman ristiriitaisia ajatuksia ja huvitusta. Itse en syö perunaa
oikeastaan ollenkaan, koska olen ainakin olevinaan fruitariaani. Fruitariaanit
eivät syö juureksia. Oikeaoppisesti he syövät vain kasvien tuottamaa satoa eli
käytännössä pelkkiä hedelmiä, eikä moni muukaan Mielensäpahoittajan ruoista
minulle uppoaisi.
Voin myöntää että fruitarismi ei ehkä kuitenkaan ole
eettinen valinta, niin kuin sen ”kuuluisi” olla. En luonnostaan ole tähän asti
ajatellut, että kasvien täytyisi saada elää elinkaarensa loppuun saakka rauhassa,
mikä tarkoittaa sitä että itse kasveja, ainakaan juurineen, ei saisi syödä. Tätä ajatusta olen nyt yrittänyt sisäistää,
mutta jos totta puhutaan, se on minulta aika tekopyhää. Ajattelen että olisin
ehkä edes hitusen parempi ihmisenä, jos noudatan juuri sitä kaikkein tiukinta
veganistista suuntausta. Lisäksi fruitarismi on keino rajoittaa sallitut
ruoka-aineet minimiin. Minulla on syömishäiriö, ja rajaan syömistä keksimällä melkein
jokaisesta ruoka-aineesta jonkin syyn, miksei sitä saisi syödä.
Lakto-ovovegetaristi olen ollut jo seitsemän vuotta eli
lapsesta saakka. Se on ollut puhtaasti sekä eettinen että itselleni
luonnollinen tapa syödä. En voisi enää edes kuvitella syöväni lihaa tai kalaa,
kuten Mielensäpahoittaja syö. Vegaaniksi olen ryhtynyt vasta muutama kuukausi
sitten, vähennettyäni ensin huomattavasti maitotuotteiden ja kananmunan käyttöä
täysi-ikäistyttyäni. Luulen että myös veganismi on eettinen valinta, ainakin
suurimmalta osin, mutta voi olla että syömishäiriölläkin on oma osuutensa asiaan.
Tällaisia ajatuksia Mielensäpahoittaja minussa herätti,
koska kirja keskittyi nimenomaan ruokaan ja näitä ”nykyaikaisia hömpötyksiä”
joihin veganismikin kaiketi katsotaan kuuluvaksi, näistä
raakaruokasuuntauksista nyt puhumattakaan, kyseenalaistettiin. Ote toki oli
humoristinen, mikä helpotti kritiikin vastaanottoa, mutta kyllä teksi silti
toisinaan sai hymähtelyn lisäksi tuhahtelemaan.
Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin varsin kevyttä
luettavaa, ja sopivan lyhyt minunlaiselleni hitaalle ja keskittymishäiriöiselle
lukijalle. Sen verran hyväkin sen oli, että aion lukea myös ensimmäisen Mielensäpahoittaja
–kirjan.
Yleensä luen hieman totisempaa ja syvällisempää
kirjallisuutta, mutta oikeastaan kevyt kirjallisuus on hyvää vastapainoa näille
traagisillekin tarinoille kuten esimerkiksi Torey Haydenin hurjille totuuteen
perustuville kertomuksille, joihin olen tykästynyt.
Voisin siis suositella Mielensäpahoittaja ja rusekakastike –kirjaa
muillekin, kaikille jotka kaipaavat hauskaa, keveää ja rentouttavaa luettavaa
vaikkapa arki-iltoihinsa.
