Kirvelee, polttaa, kutittaa.
En saa happea, ahdistaa.
Rintakehässä roihuaa tuli kuin palo.
Vihloo, on kropassani kouristava olo.
Se kihelmöivän lämmin tunne kuin kylmä väre, mutta polttavan kuuma,
saa kasvoni irveen, tuo onnen huuma.
Tuntuu se pahalta ja satuttaa,
sydämen läpi kulkiessaan.
Ala vasemmalta se lähtee liikkumaan,
hermoratoja pitkin vaeltaa ylä oikeaan.
Se minut kuin jousen nuoli läpäisee,
mennessään sydäntä kouraisee.
Jättää jälkeensä sähkövarauksen,
silloin joko itken tai hymyilen,
liian suuren onnentunteen aiheuttamasta tuskasta,
kuin olisi saanut ihoonsa piikit ruusupuskasta.
Se onni on niin suuri, ettei se mahdu sydämeen mun
vaan ratkeilee sen pinta aina kun rakastun.
Koskee kun se repeää
tekee rakkaus kipeää.
Silti tahtoo sen tunteen aina uudelleen viiltävän,
tiedän sydämeni sen kestävän.
Onko sairasta tää
kun antaa itseään viiltää.
Vai onko se niin,
ilman tuskaa ei olisi mitään hyvääkään?
Täytyy uskaltaa, täytyy rohjeta.
Omaa elämää osata ohjata,
sydäntäkin kuunnella.
Sanonta: "Rakastavaiset ovat hupsuja",
taitaa pitää paikkansa.
Eivät ne tahdo järkeään kuunnella,
ainoastaan haihatella.
Mut jos ei oisi rakkautta,
olis vaan totta ja faktoja.
Olis myös kaikki tylsää aivan,
jos upottaisi rakkauden laivan.
Se niin suuri onni on, kun tietää: joku välittää.
Vaan eipä onni usein kauan kestä, se pettää.
Ja kun niin suuret määrät oot onneasi kerännyt,
ja pian se murheeksi muuttuu, olet jälleen erehtynyt.
Ei olekaan onni enää onnea, rakkaus voimaa
vaan päinvastoin, sydän surusta halkeaa, taas kerran sinua satuttaa.
On kuitenkin parempi rakastaa ja pettyä,
rakastaa ja pettyä,
aina uudelleen rakastaa ja pettyä,
kuin olla koskaan rakastamatta ja pettymättä,
silloin ei olisi elämää,
ei iloa, ei häpeää,
josta jotakin oppia,
nähdä uusia tuulia.
