lauantai 28. marraskuuta 2015

Lähimmäisen rakkaus

Herään uuteen aamuun.
On satanut lunta.
Sataa vieläkin.
Maa on jo peittynyt kokonaan. Kohta minäkin.

Huivini kastuu.
Hiutaleet siihen sulavat.
Ei ole lainkaan kylmä.
On leuto ja mukava sää.

Ilmassa on jotain hämmentävää nostalgiaa.
Suomi-elokuvan ja historian havinaa, joulutunnelmaa.
Tämä aamu on pirteä ja valoisa, niin minäkin.
Ihanaa, ei haittaa vaikka polvea kolottaa.

Tapaan ystävän.
Käymme kahvilla.
Tai siis teellä.
Minä ainakin.

Puhumme opiskelusta ja muusta.
Mukava päivä kaiken kaikkiaan.
Käymme kaupassa ja lähdemme kotiin.
Eri suuntiin. Halataan.

Kotimatkan linkkaan.
Ei minua haittaa.
Pärjään kyllä.
Kauppakassi on kevyt. On sopivasi yllä.

Tuntematon mies ehdottaa kantavansa minut kotiin.
Juuri hetkeä aiemmin olen ajatellut eläimiä,
kuinka he peittävät kipunsa,
jotteivat saaliiksi joutuisi. Harkitsen samaa.

Vastaan kumminkin vaan,
ei tarvitse.
Hän jää jankkaamaan.
Jännää, kuinka tämän arvasin, jo ennen kuin hän oli minut saavuttanut.

Kun hän lähestyi pelkäsin ja toivoin muuttuvani näkymättömäksi.
Kävele ohi, mene pois. Ajattelin.
Ja ajattelen edelleen.
Mikä lie humalainen, menisi jo.

Sitten jostain nousee yllättävä ajatus.
Siinähän on vertainen,
toinen ihminen.
Jutustellaan nyt sitten.

Ei se niin kauheaa ollutkaan.
Mormoonit tulevat iloisina vastaan.
Moikkaavat kuten arvata saattaa.
Moikataan takaisin.

Ruskeasilmäisen rinnallakulkijan kanssa erotaan.
Kysyy nimeäni,
en vastaa.
Mutta näkemiin sanotaan.

Ja kuinka ollakaan,
kun lumi on jo sulanut taas.
Kaupungilla hänet huomaan.
Luikahdan ohi ja mietin taas miten pieni maailma onkaan.

Ja sitä suuremmalla syyllä,
emmekö voisi olla kaikki lähimmäisiä toisillemme,
sillä sitähän me olemme.
Samaa maata (Tellus) ja samaa ekosysteemiä, bioversiteettiä ja mitä näitä nyt on.

Miksi harrastaa lokerointia?
Kansallisuus, uskonto, sukupuoli, ikä.
Elämäntapa, terveyden tila, vaatetus, musiikkimaku.
Harrastus, ammatti, taloudellinen tilanne, ulkonäkö.

Miksi mikään näistä lukuisista eroavaisuuksista
olisi este rakastaa lähimmäistä?
Kaikki olemme erilaisia.
Miksi rajoittaa rakkaus ystäviin, perheeseen, sukuun, tuttaviin. Pieneen pyörivään piiriin. Eikö rakkauden pitänyt olla rajaton?

Eikö olisikin ihanaa kun voisi rakastaa jokaista vastaantulijaa?
Sinisilmäinen ei pidä olla,
eikä kaikkeen suostua.
Kaikista ei tykätä tarvitse! Kai silti voi rakastaa? Luojan luomaa.

Rakkaus on käsitteenä monimutkainen.
"Rakastakaa vihamiehiänne" Raamatussakin sanotaan.
Mitä se sitten tarkoittaa?
Ei minusta sitä, ettäkö heidän julmat tekonsa tulisi hyväksyä?

Ei tietenkään!
Mielestäni sitä,
että muistaa kusipään ja paskiaisenkin olevan ihminen.
Saman elämän lahjan on hänkin saanut.

Hitler ja Stalin.
Olivatko he vain vailla rakkautta?
Rakkaudettomuudessaan suureen syntiinsä
pahuuteen sairastuneet.

Oliko sisällä silti se pieni poika,
joka ei saanut kunnon eväitä elämään, joka niin pahasti
pysyvästi vaurioitui.
Ei mahtanut sille mitään, elämä ja maailmako hänet siihen kuntoon kolhi?

Ilman omaa tuntoa,
vailla lähimmäisen rakkautta,
kaukana kaikesta,
syvällä Saatanassa, matkalla helvettiin. Pahuuden sumentamana, tuhon oma.

Aivan syystä heidän kaltaisiaan vihataan.
Ei ole kiellettyä tai väärin se.
Terve viha,
merkki siitä että osaa rakastaa?

"Rakastakaa vihamiehiänne".
Eli heitäkin on, vihamiehiä siis.
Saa, ja pitääkin olla.
Ei voi hyväksyä hirmutekoja.

Viha ja rakkaus.
Kaksi sanaa.
Mitä mikäkin sana tarkoittaa?
Kuka sen todistaa?

Ei sana voi koskaan kuvata mitään
tai ketään
täydellisesti.
Ei kuvakaan. Ei siis enemmän kuin tuhat sanaakaan riitä kuvaamaan.

Tunnetta, ajatusta,
tekoa, syytä,
tapahtumaa, seurausta.
Mitään, milloinkaan.

On monia kieliä,
monia sanoja,
viittomia, pistekirjoitusta.
Elekieltä, sekin kulttuurisidonnaista.

Sielujen sympatia,
hiljaisuus.
Mystinen lähimmäisen rakkaus. Vertaisuus, ihmisyys.
Ainut aito yhteinen kieli. Me.